Ti­laa Som­pio täs­tä.

Ot­si­kon sa­nat ovat Kuuk­ke­lin Hei­kin. Tein hui­ke­an ai­ka­mat­kan tä­män kel­lon­soit­ta­jan ja­lan­jäl­jis­sä vuo­des­ta 1884 vuo­teen 1952. His­to­ri­a­mat­kan luo­ja ja kie­li­o­pas oli Ee­va Hie­ta­jär­vi te­ok­sel­laan Kel­lon­soit­ta­jan su­kua.

Eeva Hietajärven kirjan Kellonsoittajan sukua-kansi.

Lue Som­pi­on jut­tu: Ee­va Hie­ta­jär­ven kir­ja Kel­lon­soit­ta­jan su­kua on ker­to­mus Kuuk­ke­lin ja Lai­ti­sen su­vuis­ta

Ries­ton poi­ka Heik­ki tuu­maa:

”Nyt mie lä­hen. Olen 26-vuo­ti­as raa­vas mies, mie ker­rään ta­va­ra­ni ren­ki­tu­vas­ta. Ne vä­hät: ak­kain te­ke­mät pai­at, kak­si­ko nii­tä vain, kars­ta­vil­la­hou­sut, ja mitä vä­hän­ki vaa­te­rie­pua on ker­ty­nyt. Mie olen Kuuk­ke­lin Heik­ki, en­kä mie ole mik­hän tomp­pe­li. Mie olen kun­non mies, vah­va ja työ­tä pel­kää­mä­tön. – Kuuk­ke­lin Heik­ki läh­tee ei­kä pal­laa!”

Hei­kin Mik­ko-Isä oli tul­lut Ala­pe­räl­tä Som­pi­oon, kört­tius­koon tun­nus­tau­tu­nut Ju­ma­lan­mies. Kai­sa-äi­ti oli vah­vaa la­pin­ver­ta, Ak­mee­lil­le­kin su­kua; äi­ti­näi­ti oli Lo­kan Ma­ria, jon­ka äi­ti oli Aran Brita, täys­lap­pa­lai­nen.

Hei­kin ve­ne­mat­ka Lui­ro­jo­kea pit­kin, sit­ten kä­vel­len Tan­hu­aan ja So­dan­ky­lään.

”Mie olen vap­paa mies, voin tehä mitä vain ja sel­lais­ta­kin työ­tä, mikä ei muil­le kel­paa.”

Ren­gin hom­mat al­koi­vat 11-vuo­ti­aa­na, kun­nes ”ää­ni puh­huu mi­nul­le. Sie lä­het, lai­tat per­hen. Ja sie pa­la­ve­let mi­nua, Her­raa­si.”

Heik­ki saa pää­vas­tuun ren­ki­nä ”Emauk­sen met­tä­her­ra von Schant­zin ko­me­as­sa puus­tel­lis­sa, jos­sa on kir­jo­ja hyl­lyt täyn­nä”.

Mo­nen­lai­set met­sä­työt su­ju­vat myös Hei­kil­tä.

Su­ku­vaa­ran Til­ta oli or­po­tyt­tö, Ak­mee­lin pe­rua hän­kin: osa­si aa­vis­taa tu­le­vat, eri­tyi­ses­ti pois­me­not. Äi­ti oli oh­jeek­si an­ta­nut ” ol­la vain kil­tis­ti – ai­na”.

Or­vot si­sa­ruk­set si­joi­tet­tiin kuka min­ne­kin: Til­ta pii­ak­si vilk­kaa­seen Pii­lo­lan ”hyy­ry­läis­ta­loon”, Maa­il­man­tal­lik­si sa­not­tuun. Siel­lä hän op­pi kaik­ki ko­din­pi­don tai­dot, ruu­an­lai­tot, leh­män hoi­dot… Pian tar­vit­tiin­kin forst­mes­ta­rin puus­tel­liin to­me­ra pii­ka: Til­ta pes­tat­tiin.

Sa­man ta­lon ren­ki­nä on Kuuk­ke­lin Heik­ki.

”Jo­ta­ki eri­kois­ta hä­nes­sä on, mie hun­tee­raan”, tuu­mi Til­ta.

Vaik­ka tans­sit on an­ka­ras­ti kiel­let­ty, ni­mis­mies Sand­berg on suo­pe­a­mie­li­nen nuor­ta vä­keä koh­taan. Jo­ten Rii­hel­le tans­sei­hin siis jou­kol­la. Ja sit­ten Heik­ki:

”Läh­tee­kö se ty­vär po­lo­kal­le?”

Niin­pä ”mie olen Hei­kin pyö­ri­tyk­ses­sä, pää­tä hui­maa ja pyör­ryt­tää, vauh­ti ja koko ti­lan­ne”.

Sun­nun­tain kir­kon­me­no­jen jäl­keen ar­ke­na on Hei­kin teh­tä­vä­nä le­pi­kon rai­vaus, pii­ka­ty­töt läh­te­vät mus­tik­kaan, sie­neen.

”On­han tuo Til­ta te­ke­vä nai­sen­puo­li. Ei­kä hul­lum­man nä­kö­nenk­hän. – Us­kal­tai­si­ko sitä, et­tä olis­ko meis­tä – vaik­ka pa­rik­si? ja on se ala­ka­nu niin ys­tä­vä­li­ses­ti mi­nua pu­hu­tel­la…”

Til­ta: ”An­nap­pa mie par­sin si­nun su­kat. Ja tämä pai­ta pit­tää kyl­lä pes­tä.”

Heik­ki: ”Nyt tii­jän ja tun­nen, et­tä Ju­ma­la on lä­het­tä­nyt tä­män tyt­tä­ren mi­nun eläm­hän.”

Pii­lo­lan pir­tis­sä ro­vas­ti Rec­hardt vih­kii Til­tan ja Kus­taan.

”Äk­kiä kuu­lu­vat kir­kon­kel­lot, kor­ki­al­le taiv­han kaar­hen Ki­ti­sen yl­le, ai­van kuin suo­jai­si­vat nyt mei­tä ja koko tie­noo­ta.”

Pii­lo­lan pie­nes­sä tor­pas­sa on oma koti: oma torp­pa­kin toi­veis­sa sit­ten kun… Al­kaa ar­ki­nen työ, py­hä­sin käy­dään kir­kos­sa. Au­te­taan tar­vit­se­via:

”Met ko­em­ma Hei­kin kans­sa, et­tä Raa­ma­tun lau­pi­han sa­ma­ri­a­lai­sen työ on mei­jän­ki kut­tu­mus. Ih­mi­siä pit­tää aut­taa ja teh­hä sa­moin lä­him­mäi­sel­hen kuin toi­vois it­tel­len­sä teh­tä­vän.”

Syn­tyy seit­se­män las­ta, jois­ta vain Ii­ta-Emi­lia ja Vil­le Hi­la­rius saa­vat elää.

”…met Hei­kin kans­sa olem­ma kii­tol­li­sia poi­ka­lap­ses­tam­ma. - Hau­as­sa lep­pää nyt ai­van lii­an mon­ta per­heen­jä­sen­tä.” Til­ta on 46-vuo­ti­as.

Poh­jois-Suo­men suu­ret sa­vo­tat ha­ke­vat työ­voi­maa koko Suo­mes­ta. Sen mu­ka­na tu­lee Ant­ti Lai­ti­nen Maa­nin­gal­ta Lui­ron sa­vo­toil­le. Mu­ka­na tu­le­vat Ve­nä­jäl­tä val­lan­ku­mouk­sen tuu­let, työ­vä­en­lii­ke ja la­kot. Hei­kin ja Til­tan Ii­ta-tyt­tö pes­tau­tuu sa­vot­ta­ko­kik­si, koh­taa ”vant­te­ran olo­sen mie­hen, hu­pai­san pu­he­ta­van, joka saa mi­nut hy­myi­lem­hän it­tek­se­ni na­ve­tas­sa. - Vai­kut­taa va­ka­val­ta ja miet­te­li­hääl­tä.”

Mut­ta jos työ­vä­en asi­ois­ta ”tul­lee puhe, hä­nes­sä pal­laa sel­la­nen tuli, et­tei muus­ta vä­liä”.

Yh­tei­nen tai­val al­kaa, syn­tyy, me­neh­tyy poi­ka.

Isä-Heik­ki höy­lää ark­ku­ja Kuuk­ke­lin pir­tis­sä, kai­vaa hau­to­ja, eri­tyi­ses­ti lap­sil­le 1900-lu­vun al­ku­puo­lel­la.

”Käy­vät tääl­lä kuin vier­ha­na toi­ses­ta ky­läs­tä ja läh­te­vät sit­ten pois.”

Til­ta pu­kee val­kei­siin vaat­tei­siin, aa­vis­te­lee, en­nus­taa kuo­le­maa...

Vuo­si 1912 on an­ka­ra hal­la­vuo­si. Kuuk­ke­li-Heik­ki saa kir­kon­tor­nis­sa soi­tel­la sa­no­ma­kel­lo­ja, joi­den lyön­ti­mää­räs­tä voi pää­tel­lä jäl­leen su­ru­vies­tin.

”Yk­si on otet­tu seu­ra­kun­nas­ta, ja tai­vas­tie on hä­nel­lä ees­sä.”

Mut­ta hy­vää­kin on: Heik­ki saa hal­tuun­sa maa­ta, Aar­to­lan ti­lan, ja al­kaa ra­ken­taa pirt­tiä.

”Vie­lä minä lu­nas­tan Kuuk­ke­lin ti­lan kir­kol­ta.”

Ii­ta ja Ant­ti­kin ko­tou­tu­vat sa­vo­toil­ta, elä­mää ra­ken­ne­taan. Ii­tal­le ja An­til­le syn­tyy Aa­ke, Vil­ho ja Lin­da Lai­na Lin­nea, kir­jai­li­jan äi­ti. Var­mis­tuu Hei­kin kiin­ni­tys Sa­ma­ri­an mant­taa­lin pe­rin­tö­ta­loon 1925. Suo­men It­se­näi­syys­ju­lis­tus ju­lis­te­taan 6.12.1917.

Mut­ta Suo­mi ja­kau­tuu: pu­nais­ten ja val­kois­ten jako nä­kyy So­dan­ky­läs­sä­kin, pe­rus­te­taan pu­na­kaar­ti, suo­je­lus­kun­ta: ka­ha­koin­tia il­me­nee.

An­tin puna-aat­teen vuok­si per­heen on pa­et­ta­va Sa­voon. Siel­tä Til­ta pa­laa So­dan­ky­lään: An­tin kuol­tua lap­sil­la on uu­si isä. Kai­ken kaik­ki­aan Ii­ta on syn­nyt­tä­nyt 11 las­ta ja me­neh­tyy 42-vuo­ti­aa­na vii­mei­seen syn­ny­tyk­seen.

Lap­set si­joi­te­taan so­dan­ky­lä­läi­siin per­hei­siin, kak­si po­lii­si­kons­taa­pe­li Alan ta­loon. Ala on mo­ni­tai­toi­nen per­soo­na, osa­si mm. ve­ren sei­saut­ta­mi­sen, mikä oli tar­peel­li­nen tai­to puu­ko­tuk­sen tai jon­kin va­hin­gon sat­tu­es­sa laa­joil­la kai­roil­la - lää­kä­ri­ä­hän ei ol­lut saa­ta­vil­la. Alan talo sääs­tyi sit­tem­min so­dal­ta. Kun­nos­te­tun ta­lon naa­pu­ri­na sain asua usei­ta vuo­sia.

So­dan­ky­läs­sä on merk­ki­ta­paus, kun v. 1935 pre­si­dent­ti­pa­ri Svin­huf­vud vie­rai­lee ky­läs­sä.

”Kuuk­ke­li ku­lu­kee om­maa tah­ti­aan. Ai­na­nen ar­kun veis­tä­mi­nen on pir­tis­sä käyn­nis­sä ja las­tut len­te­le­vät ym­pä­riin­sä.”

Myös it­sel­leen Heik­ki on ar­kun veis­tä­nyt.

So­dan syt­ty­mi­ses­tä tu­lee tie­to ja si­vii­lit lä­he­te­tään evak­koon. Läh­tö tu­lee, Heik­ki tuu­maa:”Mie lai­tan sian teu­ras­li­hat tän­ne ark­hun, em­me­än met li­ho­ja voi mat­kank­han ot­ta sin­ne Kit­til­hän. Vien tuon­ne va­rast­hon. Onp­han ruo­kaa kun tu­lem­ma ta­ka­si.”

Aa­ke ja Vil­ho ovat pääs­seet kan­sa­kou­luun, sit­tem­min suo­je­lus­kun­taan ja ase­vel­vol­li­suut­ta suo­rit­ta­maan Ke­miin.

”Aa­ke on hen­keen ja ve­reen isän­maal­li­nen, ku­ten tä­män ajan mie­het ovat.”

Sit­ten koit­ta­vat sota-ajat: ”Huo­li pu­ris­taa nyt rin­taa­ni, kun tie­vos­sa on, et­tä rak­kaat vel­jet ovat mat­kal­la sot­taan”, kir­joit­taa Lin­ne.

Aa­ke ja Vil­ho kir­joit­ta­vat Lin­ne-si­sa­rel­leen ku­vauk­sia rin­ta­mal­ta. Kun­nes sit­ten tu­lee tie­to Vil­hon kaa­tu­mi­ses­ta. So­dan­ky­läs­sä on 24 vai­na­jan san­ka­ri­hau­ta­jai­set 14. tam­mi­kuu­ta 1940.

Kir­kon­ky­lää on pom­mi­tet­tu. Kuuk­ke­lis­sa oli pom­mi osu­nut va­ras­toon, jos­sa Hei­kin veis­tä­mä ark­ku oli…

Vil­jo­kin on rin­ta­mal­la. Aa­ke on sa­lai­ses­ti vär­väy­ty­nyt SS-Waf­fe­niin Sak­saan; hän kaa­tuu 29.12.1941. Lin­ne-si­sar kut­su­taan WW-so­ti­lai­den omais­ten lo­ma­mat­kal­le Sak­saan. So­dan­ky­läs­sä on sak­sa­lai­sia ja itä­val­ta­lai­sia so­ti­lai­ta, joi­den ”kans­sa yh­teis­työ suj­juu hy­vin. Ase­vel­jet työl­lis­tä­vät kir­kon­ky­län asuk­kai­ta ja mak­sa­vat hyv­vää pa­lak­kaa.”

Vuon­na 1944 on läh­det­tä­vä jäl­leen evak­koon: sa­mat sak­sa­lai­set aut­ta­vat nai­sia ja lap­sia pak­kau­tu­maan au­ton­la­voil­le, suu­reen tun­te­mat­to­maan, Poh­jan­maal­le ja Ruot­siin. Siel­tä pa­la­taan 1945.

Lin­nea: ”Kun näen ko­ti­ky­lä­ni hä­vi­tyk­sen jäl­jil­tä, ku­ris­taa it­ku kurk­ku­a­ni. Vain hiil­ty­neet pii­put ja muu­rin­kyl­jet so­jot­ta­vat yk­si­näi­si­nä vas­ten La­pin kir­kas­ta ke­säy­ön tai­vas­ta.”

”Kuuk­ke­lin pi­ha­maal­la on vas­tas­sa vain muu­rin­piip­pu, joka hil­jaa kuin va­lit­ta­en kat­too min­hun päin koh­tal­hon­sa alis­tun­he­na”, su­ree Heik­ki.

Vas­tas­sa on so­dan to­del­li­suus: ”Pi­hal­le ajo­kuor­ma-au­to, res­sun al­la kuol­he­ja vai­mo­ja lap­sia, osa pa­lan­he­ja. No­lit te­san­tit hyö­kän­het Lok­han ja teu­ras­tan­het koko ky­län.”

Lin­ne nä­kee: ”Uk­ki­po­lo oli jou­tu­nut vie­lä tä­hän­kin ruu­miin­lait­toon.”

Heikki Kuukkeli.

Heik­ki si­tee­raa hä­nel­le tär­ke­ää Raa­mat­tua: ”Ih­mi­nen on kuin tuu­len­hen­käys, hä­nen päi­vän­sä ka­to­a­vat kuin var­jo.”

Juu­ri näin täs­sä käy, tuu­len lail­la ka­to­am­me kuin var­jo, miet­tii van­ha kir­kon­pal­ve­li­ja. Uu­des­taan, jäl­leen aloi­tet­ta­va alus­ta. Elä­män on jat­kut­ta­va!

Lue jut­tu Kuuk­ke­lin su­vus­ta: So­dan­ky­lä 1938, osa 5 Kuuk­ke­li oli sun­tio, joka sau­not­ti ruu­mii­ta

Mu­siik­ki on kel­lon­soit­ta­jan ve­res­sä, kir­kon por­taat kel­lo­ta­pu­liin na­rah­ta­vat tu­tus­ti:

”Nä­mät rap­pu­set net tuot lei­vän Kuuk­ke­lin vä­el­le. Mie se saan Ju­ma­lan hyv­vyy­es­tä ja ar­mos­ta naut­tia:”

Ko­to­na Kuuk­ke­lis­sa hän kii­pe­ää ti­ka­puil­le ja ”ko­ku­an sie­lu­ni herk­kyy­ven. Sii­tä mie kat­ton yli pel­to­jen ja kau­nis Ki­ti­nen vir­taa nä­kö­et­täi­syy­vel­lä ja tämä ra­kas kir­kon­ky­lä. - Tu­tut vir­ren sa­nat ja sä­ve­let ala­ka­vat tul­la kuin it­test­hän: - Jou­tu­kaa,sie­lut, on ai­kam­me kal­lis…”

Kan­nel­ta Heik­ki soit­taa, ”kun on eri­tyi­nen syy hart­haut­hen ja hil­jai­suut­hen: Mun kan­te­lee­ni kau­niim­min tai­vaas­sa ker­ran soi…”

Til­ta­ki yh­tyy laul­hun, ja Kuuk­ke­lin vah­vat hir­ret hel­ty­vät nöy­ri­nä kuu­lem­han.”

Evak­ko­mat­kal­la mu­ka­na on viu­lu­kin.

So­dan­ky­län van­hat su­ku­ni­met ja ny­kyi­set jäl­ke­läi­set tu­li­vat mi­nul­le tu­tuik­si nii­nä 52 vuo­te­na, jol­loin So­dan­ky­lä oli ko­ti­ni. An­ne­berg, Tuo­vi­nen, Mat­lein, Aat­sin­ki, Rant­ti­la, Karp­pi­nen, Pii­lo­la, On­ne­la, Poi­ke­la, Su­ku­vaa­ra, Paar­man, Kum­pu­la, Kar­ja­lai­nen, Ries­to, Lok­ka…

”Vas­ta nyt mie ym­mär­rän, mi­ten van­hat su­vut ku­lu­ke­vat kuin hä­mä­hä­kin seit­ti ka­tos­sa, yh­ty­vät säik­hei­nä tois­hin­sa ja tun­te­vat oman­sa.”

Til­dan miet­tei­siin on hyvä yh­tyä!

Heik­ki Kuuk­ke­li oli it­se ha­ke­nut hau­ta­ki­ven­sä, pys­tyt­tä­nyt kir­kon­por­tin lä­hel­le, kir­joit­ta­nut per­heen­sä pois­nuk­ku­nei­den ni­met, syn­ty­mä- ja kuo­li­na­jat, myös oman ni­men­sä, pait­si kuo­lin­vuot­taan 1952.

”Siu­naa sie mi­nun maa­ni, ve­te­ni, kai­ra­ni, mi­nun su­ku­kun­ta­ni, työ­ni ja ja­lan­jä­lä­ke­ni. An­na ant­hek­si vää­rin­te­ot…”, ko­ti­seu­tu­aan siu­naa 94-vuo­ti­as Heik­ki Kuuk­ke­li.

SAI­JA HA­LO­NEN (ENT. NÄSI)

Pi­dit­kö ju­tus­ta? Ti­laa Som­pio